 |
| Espoo Rantamaratonin mitali vuonna 2018. |
Juoksin 15.9.2018 ensimmäisen puolimaratonini Espoo Rantamaratonilla aikaan 2:18:16. Tämä rantapuolikas on minulle erittäin tärkeä, sillä tuona päivänä tapahtui paljon asioita ensimmäistä kertaa juoksun ja omien rajojen rikkomisen saralla. Juoksin ensimmäisen kerran puolimaratonin pituisen matkan, ja tämä matka on edelleen pisin juoksemani matka. Sain myös päätökseen kolme kuukautta pitkän projektin eli juoksuohjelman, sekä pääsin tavoitteeseeni. Ehkä kaikista tärkeimmät opetukset mitä voisin korostaa ovat suunnitelmallisuus, omaan tekemiseen luottaminen ja itsensä motivoiminen. Haluan tässä postauksessa muistella tuota päivää ja sen tuntemuksia. Varoitus pitkästä tekstistä!
Harjoitusohjelman mukaan kaksi viikkoa ennen kisaa laskin viikkokohtaisia juoksukilometrejä ja käytin vapautuvan ajan tehtyjen treenien tarkasteluun ja fiilistelyyn. Seurasin tiiviisti järjestäjän somea ja ahmin kuvia. Luin edellisvuosien kisaraportteja, mistä innostun aina. Yritin opetella reitin ja juomapisteet mahdollisimman hyvin, sillä olin suunnitellut juovani jokaisella pisteellä ja ottavani geelin 12 ja 18 km:n kohdalla. Viikkoa ennen kisaa olin jo todella täpinöissäni ja odotin sitä malttamattomana. Unet taisivat jäädä vähille. Kisaa edeltävänä päivänä kävin hakemassa juoksupaidan ja kilpailunumeron Otahallista, ja pääsin helposti kisatunnelmaan esillepanojen ja muiden juoksijoiden avulla. Illalla kiinnitin numeroni paitaan ja sitä tuijotellessa viimeistään oli helppo visualisoida itsensä juoksemassa puolimaratonia. Ei tehnyt mieli suututtaa juoksujumalia isoimman kisani aattona, joten en edes kokeillut paitaa päälleni, saatikka juossut siinä, vaikka paita hieno olikin. Valitsin päälleni usean pitkiksen aikana toimivaksi osoittautuneen ohuen pitkähihaisen paidan ja shortsit. Juoksin hyvin pehmustetuissa Adidaksen Supernovissa, joissa olin juossut kaikki pitkikseni.
Kisa-aamuna pakkasin laukkuni ja ajoin Otaniemeen. Sää oli puolipilvinen ja lämpötila noin +15 astetta. En osannut yhtään arvioida autojen määrää, joten jätin omani suosiolla työpaikan parkkiin noin puolen kilometrin päähän. Tämä osoittautui lopulta liioitteluksi, sillä Otahallin viereisillä yliopiston parkkipaikoilla oli paljon tilaa eikä ruuhkia muodostunut. Olin hallilla kaksi tuntia ennen lähtöä. Siinä oli noin puolitoista tuntia liikaa aikaa ammattilaiselle, mutta hermoilevalle ensikertalaiselle juuri sopivasti. Ehdin tarkistaa lähtöportin sijainnin, kiertää hallin kojut, käydä pariin kertaan vessassa, syödä pientä välipalaa tunti ennen lähtöä, vaihtaa juoksuvaatteet, viedä repun narikkaan ja lämmitellä noin vartin verran. Ensi kerralla lähtö on helpompaa, koska kisapaikka ja rutiinit ovat tuttuja.
 |
| Otahallin expo. |
Lyhyesti summattuna reitti lähti Otaniemen urheilupuiston viereiseltä rantatieltä etelään päin nimensä mukaisesti rantoja pitkin aina Nuottaniemeen saakka. Sieltä siirryttiin sisämaahan ja suunnattiin takaisin kohti Otaniemeä toiselle maratonkierrokselle. Olin tutkinut reittiä tarkkaan mutta en ollut ikinä juossut kyseisissä maisemissa. Kohtahan ne tulisivat tutuiksi. Lähdössä oli kolme ryhmää, jotka starttasivat tavoiteajan mukaan kymmenen minuutin välein. Olin kolmannessa ryhmässä ja meidät lähetettäisiin matkaan klo 12.20. Lähdön tunnelmaa on vaikea kuvailla, sillä mielessä pyöri niin paljon asioita: miten voin juosta pidemmän matkan kuin koskaan ennen, olenko valmistautunut tarpeeksi, mitä jos joudun keskeyttämään. Yritin kuitenkin keskittyä positiivisiin tuntemuksiin ja miettiä, kuinka hienolta tuntuisi ylittää maaliviiva onnistuneen juoksun jälkeen.
Lähtökäsky kajahti, napsautin kellon päälle ja lähdin etsimään omaan juoksulinjaani. Strategiani oli juosta ensimmäiset viisi kilometriä tahdilla 7:00/km ja sen jälkeen kiristää kisatahtiin 6:30/km, mutta ensimmäiset kaksi kilometriä olivat erittäin ruuhkaisia, ja jouduin juoksemaan massan mukana. Jäin jumiin 2,5 tunnin jäniksen ja opetuslasten taakse, enkä päässyt ohi. Kuitenkin Keilalahden jälkeen ura aukesi ja pääsin juoksemaan omaa juoksuani, mikä rauhoitti mieltäni. Juoksen kaikista mieluiten yksin ja omien ajatusteni kanssa. On hiukkasen ristiriitaista osallistua yhteen Suomen isoimmista juoksutapahtumista, vaikka tykkää juosta yksin, mutta ryhmästä saa voimaa. Keilalahden sillalla tuuli niin että tahtini hidastui ja lippis meinasi lentää mereen. Pian pääsimme juoksemaan Westendin rantoja pitkin, mikä oli loistava juoksureitti maisemien takia. Ensimmäinen huoltopiste tuli yllättävän nopeasti ja join mukillisen urheilujuomaa ja vettä. Kylläpä virkisti! Seuraavaksi pääsimme ihailemaan veneitä Haukilahden satamassa, missä taas join. Olin jo muutaman kilometrin seurannut hyvällä askeleella juoksevaa miesjuoksijaa, jonka tahti oli täsmälleen sama kuin omani. Hänkin taisi tarkistaa tahtinsa säännöllisesti kellosta, sillä minun oli helppo pysyä hänen perässään aina kymmeneen kilometriin asti. Tämän jälkeen mies laittoi kovemman vaihteen silmään ja hänen juoksutahtinsa oli minulle liikaa. Hänen strategiansa taisi olla juosta reitti puoleenväliin rennosti ja kiristää sitten tahtia.
Puoliväliin päästyäni olin onnellinen, sillä olin vihdoin päässyt lämpenemään ja juoksu tuntui helpolta ja vaivattomalta. Kahdentoista kilometrin kohdalla ennen huoltopistettä otin ensimmäisen geelin suunnitelman mukaan. Se tuli tarpeeseen ja antoi energiaa ensimmäiselle heikolle hetkelleni, mikä saapui Länsiväylän viereisen pitkän nousun muodossa. Ylämäessä monet olivat vaihtaneet kävelyyn, mutta jatkoin samalla tahdilla geelin voimalla. Länsiväylän ylittämisen jälkeen oli jälleen huollon aika, ja hetken mielijohteesta nappasin suuhuni suolakurkun palasen. Jestas oli hyvää! Ikinä ei ole suolakurkku maistunut niin hyvältä. Strategiani välttää kiinteitä ruokia juoksun aikana lensi siinä vaiheessa romukoppaan, niin hyvä olo tuosta suolaisesta jumalan lahjasta tuli. Jatkoin matkaani uudelleen heränneenä.
17 kilometrin kohdalla pääsin juoksussa siihen vaiheeseen, johon treeninjuoksuni olivat useimmiten loppuneet. Jatkossa juoksin siis ennätysmatkaa jokaisella askeleella. Muutamalla pitkiksellä oikean jalan ulkosyrjä oli kipeytynyt juuri näillä main, ja harmikseni sain huomata näin tapahtuvan taas. Syynä oli varmasti liiallinen kilometrimäärän kasvattaminen, mihin jalat eivät olleet päässeet sopeutumaan. Mutta kuten aikaisemminkin, kipu laantui ja katosi itsestään hetken päästä. Viimeisen huoltopisteen kohdalla, noin kolme kilometriä maalista, hankin itselleni kunnon energiasysäyksen geelin, veden, urheilujuoman ja tietenkin suolakurkun avulla. Olin ajatellut kiristää tahtia vasta viimeisellä kilometrillä jos energiaa riittäisi, mutta huomasin kiristäneeni vauhtia huoltopisteen jälkeen roimasti. Energiaboostin lisäksi tähän vaikutti varmasti se, että tiesin matkan olevan kohta lopussa, koska Otaniemen vesitorni näkyi jo. Olin ilmeisesti päättänyt alitajuisesti, että nyt pistetään kaikki peliin. Aloin pinkomaan kovempaa tahtia aikaisemmin kuin olin suunnitellut, mutta käytyäni päänsisäisen keskustelun itseni kanssa, päätin että tällä mennään loppuun asti.
Maarinlahden rantapolku taittui nopeasti ja ohittelin hurjasti ihmisiä, mistä tuli mahtava fiilis. Tässä vaiheessa kaikkien muiden tunteiden lisäksi olin haikea koska juoksu olisi kohta ohi. Kilometri ennen maalia ohitseni ajoi mies polkupyörällä ja käski tien sivuun, sillä maratonin kärki oli tulossa. Kun katselin juoksijan painelevan ohitseni melkein kaksinkertaista nopeutta, en voinut kuin ihmetellä hänen kestävyyttään. Vaihdoin asiasta muutaman sanan toisen juoksijan kanssa ja päädyimme siihen, että molemmat tarvitsevat hieman harjoitusta päästäkseen samaan suoritukseen. Otaranta tuli esiin nopeasti ja myös kyltit maaliin ja toiselle kierrokselle. Käännyin stadionille johtavalle reitille ja sain jaloistani viimeiset mehut irti loppukiriä varten. Olin maalissa!
 |
| Juoksun statistiikka ja reitti. |
Heti juoksun loputtua täytyi taas opetella kävelemään. Voi että olin onnellinen. Ajastani (juoksin negatiivisen splitin), kokemuksesta, jalkojen kivuttomuudesta ja omista kyvyistäni. Maalissa oli samat tarjoamukset kuin viimeisillä huoltopisteillä ja lisäksi alkoholitonta olutta. Maaliin päässeille jaettiin runsas osallistujakassi, joka sisälsi patukoita, palautumisjuomia, poppareita, näkkäriä, ilmainen kuukausi Viaplayhin, sekä rakkolaastareita ja kylmägeeliä. Viimeistä tuli käytettyä illalla ja seuraavana päivänä. Hoipuin hallille hakemaan repun ja vaihtamaan kuivaa vaatetta päälle. Kun istuin katsomossa, väsymys iski, joten söin osallistujakassin herkut. Lähdin autolle ja kotiin palautumaan. Siihen kuului 10 tunnin yöunet ja herkkuruoista nauttiminen. Huomasin että tarvitsin taukoa juoksemisesta henkisesti, joten tein vain pieniä kävelylenkkejä seuraavien päivien aikana. Lopulta annoin itselleni luvan käyttää upeaa kisapaitaa. Palautuminen elämäni siihen mennessä raskaimmasta urheilusuorituksesta oli nopeaa, sillä lepäsin paljon ja säännöllisesti. Ilmoittauduin 2019 rantapuolikkaalle erittäin halvalla 30 euron hinnalla, koska minusta tuntuu, että tapahtumaan osallistumisesta on tulossa perinne.
Kaiken kaikkiaan puolimaratonin juokseminen oli uskomaton kokemus. Parhaat maisemat tarjosivat mielestäni Westendin ranta, Haukilahden satama veneineen ja Silkkiniityn puisto. Tykkäsin reitistä erittäin paljon sen monimuitoisuuden takia: oli rantaa, kaupunkia, siltaa ja puistoa. Polvet kiittivät vaihtelevasta tien pinnasta. Kannustajia oli reitin varrella mukavasti. Parhaiten jäi mieleen juoksijoille jutteleva liikenteenohjaaja, joka heitti jokaiselle läpsyn. Alitin itselleni asettaman aikatavoitteen kahdella minuutilla, mihin olin tyytyväinen. Uskon että otin juoksun hieman varman päälle ja olisin voinut juosta hieman kovempaa, sillä rasitus ei ollut missään vaiheessa kisaa liian suuri. Se antoi varmuutta juoksukunnosta. Oli myös hienoa pysyä suunnitelmassa ja seurata treenejä jälkikäteen netistä. Muistelen rantapuolikasta aina lämmöllä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti